Paavi Franciscuksen paastokirje - Vaeltakaamme yhdessä toivon tiellä

Juho Sankamo

Tuhkakeskiviikkona alkaa meidän vuosittainen pääsiäispaaston pyhiinvaellus uskossa ja toivossa. Kirkko, meidän äitimme ja opettajamme, kutsuu meitä avaamaan sydämemme Jumalan armolle, paavi Franciscus kirjoittaa. Silloin voimme juhlia suurella ilolla Kristuksen, meidän Herramme, voittoa synnistä ja kuolemasta. Paavi korostaa, että Jeesus Kristus, ristiinnaulittu ja ylösnoussut, on meidän uskomme sydän.

Paastoviestissään paavi Franciscus pohtii, mitä tarkoittaa vaeltaa yhdessä toivossa.

Vaellus - Olenko minä liikkeellä?

Paavi muistutti eksoduskertomuksesta, jossa Israelin kansa vaeltaa Luvattuun maahan. Tuo vaellus oli orjuudesta vapauteen. Paastokauden ensimmäisenä kääntymyksenä paavi kehottaa meitä huomaamaan, että me olemme kaikki pyhiinvaeltajia tässä elämässä. Paavi kehottaa meitä pohtimaan, kuinka tämä pyhiinvaellus näkyy meidän elämässämme. “Olenko minä todella matkalla, vai seisonko minä paikallani? Olenko pelon ja toivottomuuden vuoksi paikallaan, vai olenko haluton liikkumaan, koska en halua siirtyä pois mukavuusalueeltani?”

Paavi kehotti meitä vertaamaan omaa arkista elämäämme jonkun maahanmuuttajan tai muukalaisen elämään. Meidän tulisi oppia myötäelämään heidän kokemuksensa kanssa, ja pohtimaan tuossa valossa, mitä Jumala kysyy minulta, niin että voimme paremmin edetä vaelluksellamme meidän Isämme kotiin. 

Vaellamme yhdessä - kristitty ei kulje yksin

Kirkko on kutsuttu vaeltamaan yhdessä, olemaan synodaalinen, paavi opettaa. Meidän kristittyjen tulee vaeltaa yhdessä, toistemme rinnalla, eikä koskaan yksin. Meillä kaikilla on yhteinen arvokkuus Jumalan lapsina (Gal. 3:26-28), paavi muistutti. Tämän vuoksi emme saa lannistaa tai väheksyä toinen toisiamme.

Paaston aikana Jumala kysyy meiltä, voimmeko me vaeltaa yhdessä siellä, missä olemme: meidän elämässämme, meidän perheissämme, työpaikoillamme, ja siellä, missä kulutamme aikaamme. Meidän tulee tehdä yhteistyötä toistemme kanssa, paavi korosti. Toisena paaston kääntymyksenä paavi totesi, että meitä kutsutaan yhteistyöhön ja yhteyteen toistemme kanssa. Meitä kutsutaan synodaalisuuteen.

Vaeltakaamme yhdessä toivossa

Juhlavuoden teemana on toivo. Paavi viittaa Roomalaiskirjeen jakeeseen 5:5, jossa todetaan, että “toivo ei ole turha.” Paavi Franciscus muistutti paavi Benedictus XVI:n sanoista, joiden mukaan ihminen tarvitsee ehdotonta rakkautta ja varmuutta, jolla hän voi sanoa, ettei mikään voi erottaa häntä Jumalan rakkaudesta, joka on tullut ilmi Kristuksessa Jeesuksessa, meidän Herrassamme. (Spe Salvi 26; Room. 8:38-39.)

Paavi Franciscus korostaa, että meidän kristittyjen usko ja suuri toivo lepää Kristuksen ylösnousemuksessa. Hän on voittanut kuoleman.

Kolmantena kutsuna kääntymykseen paavi kehottaa meitä toivomaan, luottamaan Jumalaan ja hänen suureen lupaukseensa ikuisesta elämästä. Paavi kehottaa meitä kysymään itseltämme: “Olenko minä vakuuttunut siitä, että Herra on antanut minun syntini anteeksi? Vai käyttäydynkö niin kuin voisin itse pelastaa itseni? Kaipaanko minä pelastusta, ja pyydänkö Jumalan apua saadakseni sen?”

Paavi kysyy myös, koenko minä konkreettisen toivon, jonka avulla voin tulkita historian tapahtumat, ja joka inspiroi minua sitoutumaan oikeudenmukaisuuteen ja veljeyteen, yhteisen kotimme huolenpitoon, niin että kukaan ei tunne olevansa ulkopuolinen.

Paavi korostaa, että Jumalan rakkauden tähden, me pysymme kestävässä toivossa Jeesuksessa Kristuksessa. Toivo on meidän sielumme varma ja kestävä ankkuri. Tuo kestävä toivo johtaa Kirkon rukoilemaan, että kaikki pelastuisivat (1. Tim. 2:4), ja että me kaikki yhdistymme Kristuksen, Kirkon sulhasen kanssa, taivaan kirkkaudessa.